Leijonanharjas
Ihastuin leijonanharjaksiin ensimmäisen kanini Suffelin myötä, joka oli leijonanharjasristeytys. Maailman suloisin ulkonäkö ja mitä ihanin luonne veivät sydämeni, ja nyt en voisi kuvitellakaan elämääni ilman näitä pörröpäitä.
Leijonanharjas
Poikkeavaturkkisiin rotuihin kuuluva leijonanharjas on yksi Suomen suosituimmista lemmikkiroduista, paljolti varmasti hellyttävän ulkonäkönsä ja iloisen luonteensa vuoksi. Leijonanharjaksen rotutyypillisin piirre on nimensä mukaisesti harjas, eli sillä on pitkää karvaa poskissa, otsassa, niskassa ja rinnassa. Isolla osalla leijonista pitkää karvaa on myös korvissa, vatsassa ja kyljissä. Leijonanharjaksia löytyy lähes ”kaikissa sateenkaaren väreissä”, ja kääpiökokoisen kanin ihannepaino on 1,3-1,7 kilogrammaa.
Luonne
Leijonanharjas on utelias, pirteä ja aktiivinen rotu. Ne kaipaavat paljon ihmisen seuraa ja nauttivat yhteisistä silittelyhetkistä. Älykkäänä kanina leijonanharjas oppii helposti erilaisia temppuja, esimerkiksi luokse tulon kutsuttaessa. Moni leijona soveltuu oikein hyvin myös estehyppykaveriksi. Leijonanharjasten rotutyypillisiin piirteisiin tuntuisi kuuluvan myös suuri ruokahalu! Kuten kaikki kanit, leijonanharjaksetkin ovat yksilöitä; jokainen on omanlaisensa persoona.
Turkki
Usein kysytään, onko leijonanharjaksen turkin hoito vaativaa. Tämä on paljon yksilökysymys: toisilla on helppohoitoisempi turkki kuin toisilla. Pääsääntöisesti voisi kuitenkin sanoa, että poikasturkki vaatii hoitoa, aikuisen turkki pysyy hyvänä itsekseen. Poikasen turkki vaatii kampaamisen yleensä kerran viikossa. Erityisesti hännän seutua kannattaa tarkkailla alkavien huopaumien varalta, ja tarpeen tullen saksia huopaumat pois. Suurimmalla osalla aikuisista leijonista turkinhoito on tarpeellista vain karvanvaihtoaikaan. Turkin hoitoon kannattaa kuitenkin varautua, sillä takkuja saattaa joillain yksilöillä aikuisenakin muodostua korvien taakse tai hännän ympärille.
Rodun historiaa
Leijonanharjas-rodun alkuperästä on olemassa hiukan eriäviä mielipiteitä, mutta kahta niistä pidetään todennäköisimpinä mahdollisuuksina.
Ensimmäinen teoria kertoo, että rodun saaneen alkunsa Belgiassa Swiss Foxin (2,5-4 kiloinen pitkäturkkinen rotu) ja Belgian Dwarfin risteytyksestä, kun kasvattajat yrittivät saada aikaan pitkäturkkista kääpiökania. Sittemmin mukaan on risteytetty myös kolmatta rotua, joka joidenkin lähteiden mukaan olisi Jersey Wooly (vastaa pitkäkarvaista hermeliiniä), mutta kuitenkin luultavammin kääpiöangora. Myöhemmin näitä alkuperäisiä leijonanharjaksia vietiin Englantiin, jossa jatkettiin niiden risteyttämistä muiden kääpiörotujen sekä pitkäturkkisten rotujen kanssa, ja näin luotiin nykyinen eurooppalainen leijonanharjaskani.
Toisen teorian mukaan rotu ei ole kotoisin Belgiasta eikä sillä ole mitään tekemistä Jersey Woolyn kanssa, vaan että Euroopan kääpiöangoroiden kasvattajille olisi johonkin poikueeseen syntynyt mutaatio. Tämä mutaatio aiheutti ongelmia kääpiöangorakasvatukseen, sillä se rajoitti pitkän turkin ainoastaan kanin päähään, sivuille ja takaosaan. Mutaatio levisi vahingossa laajalle kääpiöangora-rotuun. Tämän mutaation omaavilla kaneilla lähdettiin siis alkujaan kehittämään leijonanharjas-rotua.
Rotu kehiteltiin 1980-luvulla, ja 1990-luvun lopussa niitä vietiin USA:han. Noihin aikoihin rotu rantautui myös Pohjoismaihin, ensimmäisenä meille Suomeen. Leijonanharjas hyväksyttiin Englannin kanistandardiin 1. maaliskuuta 2002. Pohjoismaat noudattivat Englannissa tehtyä rotustandardia omaa laatiessaan, ja pohjoismaiseen standardiin rotu hyväksyttiin 1. lokakuuta 2003. Tähän päivään mennessä rodun suosio on kasvanut suureksi, ja sen kasvattajia löytyykin jo melko paljon.
Näyttelyt
Ulkomuotonäyttelyissä arvostellaan sananmukaisesti kanin ulkomuotoa, ja näyttelyn voittaa näyttelyn kaunein kani. Koulutetut tuomarit arvostelevat kanit näyttelystä riippuen pohjoismaisen standardin tai Eurooppa-standardin mukaan verraten jokaista arvosteltavaa yksilöä standardissa määriteltyyn ihanteeseen. Leijonanharjas saa pisteitä eri määrän eri kohdista sen mukaan miten hyvin kyseinen yksilö vastaa leijonanharjaksen ihannetta.
Leijonanharjasta on alettu Suomessa näyttelyttää virallisesti 2000-luvun alussa, joten se on kanirotujen mittapuulla vielä melko nuori rotu. Leijonanharjaksia löytyykin hyvin monen näköistä yksilöä, ja jalostustyö kohti ihannetta on paljon kesken. Suomessa leijonanharjaksilla suurimpana haasteena jalostuksellisesti lienevät kantikas runko ja ulkonevat polvet. Vahvuutena ovat hyvät harjakset ja kertakaikkisen valloittava luonne.
Jos ulkomuotonäyttelyt eivät usein tuo leijonanharjaksille menestystä, niin lemmikkinäyttelyissä menestyminen on hyvinkin mahdollista. Lemmikkinäyttelyissä arvioidaan kanin yleiskuntoa (ei yli- eikä alipainoa, hyvä lihaksisto), sitä kuinka hyvin kania on hoidettu (esimerkiksi turkin ja kynsien siisteys) sekä kanin käsiteltävyyttä.
